Pekka Mäkelä
KULUTTAJILLA OLISI NYT TARVETTA KOLLEKTIIVISEEN ITSEKRITIIKKIIN

Kuluttajien tulisi pohtia vaihtoehtoja kasvupolitiikalle, jonka hinta uhkaa nousta nousta luonnon, ihmissuhteiden ja ihmisen itsensä kannalta liian korkeaksi, kirjoittaa Pekka Mäkelä.
Kapitalismin kypsässä vaiheessa ihminen määrittyy kuluttajaksi – ostovoiman käyttäjäksi markkinoilla. Kapitalistisen järjestelmän menestystarina perustuu sen osoittamaan kykyyn turvata kuluttajan ostovoiman jatkuva lisääntyminen.
Toisaalta kuluttajan tehtävänä on vastavuoroisesti ostovoimansa maksimaalisella käytöllä turvata ”talouden pyörien pyöriminen”. Tämä edellyttää valmiutta hankkia yhä uusia tuottajien markkinoille saattamia aineellisia ja aineettomia hyödykkeitä.
Tuotanto on organisoitunut taloudellisiksi yrityksiksi, joiden perimmäinen ja kapitalismin äärimuodossa ainoa tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Oikeutus ahneelta vaikuttavaan toimintaan perustuu paitsi talousteorian oletukseen ihmisestä egoistisena hyödyn tavoittelijana myös talouskasvun ideologiaan: taloutta kasvattamalla yritys sidosryhmineen tuottaa yleistä hyvinvointia, koska kasvun seurauksena jaettavaa jää enemmän.
Osansa jaettavasta saa valtiovalta verotulojen kasvuna. Yrityksen yhteiskuntavastuun katsotaan rajoittuvan tähän. Valtiovallan edustajien tehtävä on hoitaa yhteisen hyvän jakopolitiikkaa.
Mitä enemmän julkinen valta verovaroilla osallistuu palvelujen tuottamiseen – oli sitten kysymys hoiva-alasta tai armeijan varustamisesta –, sitä pienempi osuus ihmisten tuloista jää heidän henkilökohtaiseksi ostovoimakseen.
Ostovoimaa on alettu kapitalismin läntisen eturintaman maissa laskea henkilökohtaisena suureena, kun se aikaisemmin on nähty kotitalouskohtaisena. Tämä on yksi merkki siitä individuaalistumisesta, joka olennaisesti liittyy vallalla olevaan talouden eetokseen.
Taloustieteilijät ja filosofit ovat olleet tästä kehityksestä monta mieltä. Etumaista äärilaitaa edustavat käsitykset, joiden mukaan kyseessä on, jos ei koko historian punainen lanka, niin ainakin koko uutta aikaa läpäisevä ihmisen emansipoitumiskehitys, jossa yksilö vapautuu niin luonnon kuin yhteiskunnankin asettamista rajoituksista. Vapaus kasvaa sitä täydellisemmäksi, mitä enemmän yksilö saa valinnanvapautta mahdollisimman vapailla tavaramarkkinoilla.
Taimmaksi jääneellä laidalla sama ilmiö tulkitaan negatiiviseksi kehitykseksi, jossa ihminen vieraantuu omien kättensä töistä, luonnosta, kanssaihmisistään ja viime kädessä itsestään. Kehityskulun estäminen edellyttäisi tuotannon kollektivisointia, keskitettyä suunnittelua ja kulutuksen sääntelyä.
Yhteiskuntajärjestelmän ihanne riippuu pohjimmiltaan siitä, minkälaiseen ihmiskäsitykseen perustuen ihmisen toimintatila tahdotaan rakentaa. Viime vuosikymmeninä on halukkaasti kuunneltu juuri yksilön vapautumiseen tähtäävän mallin menestystarinaa.
Nyt tämä malli näyttää kuitenkin olevan kyvytön lunastamaan lupaustaan jatkuvasta talouskasvusta hyvinvoinnin lisääjänä. Seurauksena on epävakaa, ”prekaari”, tila, joka koskettaa kaikkia yhteiskunnan ja talouden toimintakenttiä ja -tasoja mukaan lukien valtiot instituutioineen, yritykset työntekijöineen ja kotitaloudet.
Toisaalta vastakkainen järjestelmämalli romahti jo pari vuosikymmentä sitten paljastaen sosialistisen ideologian kehnouden globaalistuvassa ja läpinäkyväksi muuttuvassa maailmantalouden verkostossa. Valtaosa järjestelmää toteuttaneista valtioista kansalaisineen tuli imaistuksi samaan globaaliin verkkoon entisten ideologisten vihollistensa kanssa. Poikkeuksena on Kiina, jonka harteille on paradoksaalisesti soviteltu kapitalismin pelastajan viittaa.
Uudessa, prekaarissa tilanteessa kuluttajisto, kuluttajat kollektiivina, nousee talouselämän valokeilaan taloustieteen sille varaamasta pimennosta; senhän odotettiin vain – kuluttavan.
Ideologisesta pannasta vapautettu elvytyskeino, valtiovallan voimakas puuttuminen talouden taantumiskehitykseen, tähtää kuluttajien ostovoiman turvaamiseen. Tarkoituksena on suostutella kansalaiset lisäämään kulutustaan työllisyyden ylläpitämiseksi ja tuotannon kasvun turvaamiseksi.
On kuitenkin merkkejä siitä, että kuluttajat empivät ratkaisuissaan. Empiminen on täysin rationaalinen asenne silloin, kun annetut lupaukset äkkiä näyttävätkin katteettomilta. Kuluttaja huomaa olevansa kuilun partaalla tai – temppelin harjalla.
Jos valtioiden elvytystoimien onnistuu pian palauttaa luottamus markkinoihin, järjestelmä päässee pelkällä säikähdyksellä. Voi kuitenkin olla, ettei paluuta vanhalle kasvu-uralle ole.
Tähän saattaisi johtaa kaksi syytä: joko kuilu odotusten ja reaalitalouden välillä repeäisi liian suureksi, tai sitten ihmiset alkaisivat pitää koko järjestelmää liian stressaavana – liian kuluttavana – itsensä, ihmissuhteidensa ja luonnon kannalta.
Vaihtoehtoja etsittäessä punnittaviksi joutuvat paitsi vallitsevat talousteoriat myös niille rakentuva, jatkuvaan kasvuun nojaava talousjärjestelmä ja sitä palvelemaan asettunut poliittinen ideologia – joka nykyään kattaa kaikki parlamenteissa edustettuina olevat puolueet.
Uusi tilanne edellyttää myös ostovoiman käyttötapojen kriittistä tarkastelua, johon tuottajapuolen ja valtiokoneiston talutettavana olleen kuluttajiston soisi itsekin osallistuvan. Sillä olisi nyt kollektiivisen itsekritiikin ja kulutuskäytäntöjä koskevan innovoinnin paikka. Julkaistu Helsingin sanomissa 12.12.

Kuluttajien verkosto

Kuluttajien verkosto

Näillä sivuilla pohdimme, miten kuluttajat voivat lisätä haltuunsa saamiensa hyödykkeiden ja palvelusten käyttöarvoa uudistamalla keskinäiset kulutussuhteensa. Tämä on toteutettavissa käyttämällä hyödykkeitä siten, että niiden "näyttöarvon" sijasta etusijalle asetetaan niiden kyky tuottaa mahdollisimman tehokkaasti käyttöarvoja mahdollisimman suurelle joukolle ihmisiä.
Kysymys ei ole tavaroiden tai pankkitilien yhteisomistuksesta vaan omistuksen ja käyttöoikeuden eriyttämisestä hyödykkeiden tasolla verkostoksi vastaavalla tavalla kuin tapahtuu tuotantovälineiden tasolla tavaroiden ja palveluiden tuotannossa. Niissä tuotantovälineiden omistus ja niiden käyttö ovat useimmiten eriytyneet eri ihmisryhmille.
Jos vaihtoarvojen tuotannossa omistaminen ja käyttäminen moninkertaistavat taloudellisen tehokkuuden, miksi näin ei olisi mahdollista käydä myös kuluttajien tasolla?
Monet hyödykkeet seisovat nykyään vajaakäytössä, vaikka potentiaalisia käyttäjiä olisi hyvinkin lähellä. Niiden potentiaalinen kyky tuottaa hyvinvointia on vajaakäytössä samaan aikaan, kun vaihtoarvojen tuotannossa tehokkuutta kiristetään äärimmilleen monin tuhoisin haittavaikutuksin niin ihmisten kuin koko elonkehän tasolla.
Käyttäjien verkosto lisää hyödykkeiden ja palveluiden kykyä luoda yhä enemmän hyvinvointia samalla tuotantopanoksella. Samalla se uudistaa kuluttajien välisiä suhteita niitä vaivaavasta atomismista, joka uhkaa erilaisten sosiokatastrofien muodossa.
Kuluttajien verkoston aikaansaama todellinen kulutustehokkuus heijastuu vastaavasti tuotantoelämään vähentäen tavaroiden ja palveluiden määrällistä tuotantoa, energian ja luonnonvarojen kulutusta ilman että samalla ihmisten hyvinvointi on uhattuna.

Tuotannon kasvun pysähtymisen aiheuttama heijastus työttömyyden lisääntymisenä kompensoituu kulutussuhteiden uudistumisella, joka sallii vapautuvien taloudellisten voimavarojen suuntaamista näiden ongelmien kohtaamiseen.
Vapautuminen määrällisen taloudellisen kasvun välttämättömyydestä myös ekologinen jalanjälki saadaan pienenemään luonnon kantokykyä vastaavaksi samalla, kun ihmisten todellinen hyvinvointi lisääntyy.
Tästä on hyvä jatkaa!